perjantai 3. heinäkuuta 2015

Kreikka, nuoruuteni

Heinäkuussa, joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen, tulin Herakleioniin ensi kerran, Oli lämpöä yli neljänkymmenen varjossa ja minulla päällä flanellipaita ja pitkälahkeiset farkut. Välimeren lämpöaallosta puhuttiin Suomenkin lehdistössä. Kreikkalaisia vanhuksia kuoli, mutta Suomessa oli koko kesäkuun ollut kylmä sadekausi.

Helle väreili hiekkatien päällä. Paikalliset istuivat puiden varjossa tai aurinkovarjojen alla siestalla ja ihmettelivät hullua, joka lähti polkupyörällä vuorille ilman paitaa ja lakkia. Shortsit oli. Pienessä olkalaukussa pari kaljaa ja rasia Marlboroa.

Se hullu olin minä. Mutta vuorilla join kahvilassa jääkylmän oluen ja pelasin kylän arvostetun papin kanssa backgammonia. Iltapäivällä laskettelin mutkaisia pikkuteitä alas katsellen lähestyvää kapakoitten täyttämää rantaa ja vihreää Välimerta.

Opin Kreetassa kuuntelemaan sirtakimusiikkia. Silloin oli kaskaita. Huumaava meteli öisin. Illat syötiin hyvin ja koluttiin "mestat". Olen tanssinut Zorban tanssin useasti.

Olin päässyt armeijasta ja tehnyt hanttitöitä. Kreikassa tajusin, millainen stressi kotimaassa oli ja pääni täytti tyrmistys siitä, millainen holhous Suomessa oli päällä.

Kreikka oli ensimmäinen kohtaamiseni nuoreen Eurooppaan. Tein myöhemmin monta junamatkaa, Interail-tyyppistä, ja tapasin nuoria kaikkialta Euroopasta - ja maailmasta. Ymmärsin, että Suomessa oli jokin salainen jarru, joka menee päälle huomaamatta. Sitten sitä onkin taas puhtaasti suomalainen. En osaa tarkemmin määritellä, mikä se jarru oli, mutta se oli olemassa. Jotain samanlaista oli slaavilaisissa itäblokin maissa.

Nuoret sen tietävät. Eivät minun ikäiseni enää huomaa. Muistan tunteen, mutta en tavoita sitä. Intiaaniaika on ikiajoiksi mennyt. Ensin se oli kymmenvuotiaana ja sitten tuli toinen, rakkauden sotapolku, parikymppisenä. Kolmas vaatisi jo rohkeutta.

Thessalonikin kautta menin Ateenaan kaksi kertaa junalla. Kerran etelämpää. Olin morsiameni kanssa Brindisissä. Törmäsimme valkeakoskelaiseen kiertolaiseen, joka ehdotti matkaa Patrakseen ja sitten Kreikan etelärannikon tutkimista. Teimme sen. Kalamatassa olimme yötä ja seuraavaksi tutkimme Naphlionin ja Argosin, jossa nukuimme puiston penkeillä säästääksemme matkabudjettia.

Kolmesta Ateenan-retkestäni viimeinen oli kesänä, jolloin valmistauduin yliopiston pääsykokeisiin ensi kerran elämässäni. Olin tehnyt referaatit neljästä tieteellisestä artikkelista ja luin ohessa Milan Kunderaa. Istuin kolmena päivänä Muusien kukkulalla (Filopáppou) lukemassa koko länsieurooppalaisen sivistyksen kehto ympärilläni.

Voi Saksa ja sinun pankkimaailmasi. Mitä oletkaan tehnyt.



Toinen kukkula, jolla tapasimme käydä aina aivan illan lopussa, iltayön tunteina, oli Lykavittos. Sinne meni hissi, mutta yleensä kävelimme. Ateenassa on yläkaupunki (Akropoliin seutu), alakaupunki (aikanaan vanhan Themistokleen muurin rajaama) ja Pireus, satama. Lykavittos-kukkulan laelta öinen näkymä Ateenaan on huikea.

Lykavittos-kukkulaa kutsutaan rakastavaisten kukkulaksi. Siellä rakastavaiset kohtaavat elokuussa täydenkuun aikaan.

Viimeisestä käynnistäni on yli 25 vuotta.




















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti